Hyvää huomenta,

Meillä herätään aina, viikonpäivästä riippumatta, melkein kellontarkkaan 6.30 – ihan viimeistään 6.40. Ensimmäiset viikot näitä aikaisia aamuja väsytti niin, ettei järki juossut. Lapsi sitten tietysti senkin edestä. Mutta nyt muutaman kuukauden jälkeen nämä aikaiset aamut tuntuvat vaan ihanilta. Päivästä tulee pitkä, kun sen aloittaa aikaisin.

Aamuaurinko paistaa sisään kaikista asunnon ikkunoista, jokaisen asunnon huoneeseen. Laitan kahvin tippumaan, puuroveden kiehumaan, kuorin, pilkon ja pudottelen hedelmät ja vihannekset puristimeen ja siitä mehuksi. Sillä välin kun puuro hautuu, meillä on Alban kanssa bileet. Laitetaan musiikki soimaan ja tanssitaan itsemme hereille ja virkeiksi. Tekee hyvää, niin sydämelle kuin mielellekin.

Nyt puuro on valmis ja kahvikin tippunut. Yksi päivän lempihetkistä edessä; kunnon aamianen kaikessa rauhassa ja hyvässä seurassa. Tänään ei ole kiire melkein minnekään.

Kivaa päivää, ja uutta viikkoa !

Varmasti jokainen blogiani edes muutaman postauksen verran lukenut tietää, kuinka korkealla arvostan kuumaa kahvia ja lempeitä aamuja. Mutta, jos et vielä tiennyt, niin kerrottakoon se vielä tässä: todella korkealle.

En ole varma, olenko ollut aina tällainen aamu-fiilistelijä, mutta vahvasti tuntuu että en. Muistelisin, mutta en kuitenkaan ihan tarkasti oikeasti muista, että tämä on alkanut nyt vasta lapsen myötä. Ensimmäisen vuoden ja sekavien, ikuisuudelta tuntuvien öiden jälkeen aamu toi mukanaan helpotuksen; se sekoilu on nyt ohi. Saan nousta ja tiedän, etten ole maailman ainoa ihminen joka on hereillä. Mutta nykyään rakastan aamuja ihan muista syistä. Jo illalla nukkumaan mennessä alan odottaa aamun ensimmäistä kahvia, pitkään haudutettua puuroa, tuoremehua ja sitä, mitähän Alba mahtaa aamulla ensimmäiseksi sanoa. Yleensä pinnasängystä kuuluu aamuisin ensimmäiseksi Moi äiti, missä olet?

Mutta aina toisinaan sieltä huudellaan jotain ihan muuta.
Koskaan ei voi tietää.
Jännittävää elämää se on tämä tämmöinenkin.

Jännittävää on myös se, että musta on tullut noin kymmenen vuoden tauon jälkeen kello-ihminen (ok, tässä välissä oli vaihe kun käytin sellaista valtavaa “kultaista” miesten kelloa, jonka isäni oli saanut tilaajalahjana joltain lehdeltä. Tiedättehän ne sellaiset?). Sain valita Daniel Wellingtonilta itselleni mieluisan kellon ja päädyin tähän kuvien kaunokaiseen ruusukultaisilla yksityiskohdilla. Tämä kello on ehdottomasti nätein näkemäni, niin simppeli ja siro, ei tee itsestään numeroa vaikka aivan hyvin voisi. Kellon ranneke on sellaista kauniisti patinoitunutta nahkaa, se näyttää siltä kuin sitä olisi käytetty rakkaudella jo kymmenen vuotta ennen minua. Pidän siitä. Vaikka kello on vielä ihan uusi, se ei tunnu yhtään siltä, vaan ihan minulta jo. Tämä kädessä olo on heti jotenkin skarpimpi, tekee mieli lukea aamukahvinsa kanssa New York Timesia tai Taloussanomia kännykän näpläämisen sijaan. Mahtavaa tällaiselle puhelinhiirelle on myös se, ettei kännykkä tulee kaivettua jatkuvasti esiin ajan tarkistamista varten, vaan sen pystyy tarkistamaan ranteestaan yhdellä nopealla vilkaisulla. Ei ole sitä vaaraa, että ei edes muista katsoa sitä aikaa kun uppoutuukin selaamaan instagramia, whats app-viestejä tai snapchatia.

Ja hei, jos siellä joku kaipailee tällaisen täydellisen arkiasusteen perään, niin tuolta Daniel Wellingtonin nettikaupasta saat nyt 15% alennuksen koodilla SANNI. Tarjous on voimassa 30.5 asti.

*kello saatu blogin kautta

Alban syntymän jälkeen aamujen luonne on “hieman” muuttunut. Säätämistä on noin viisi kertaa aiempaa enemmän, vaikka uusia ihmisiä vain yksi lisää. Tosin myös minä olen lapsen saamisen jälkeen eri tyyppi, kuin ennen häntä. Siinä missä ennen muistin kaiken, enkä koskaan unohtanut mitään. Olin aina ajoissa ja kartalla aikatauluista – tiesin tismalleen missä piti olla milloinkin enkä olisi voinut edes kuvitella unohtavani tai edes myöhästyväni jostain sovitusta tapaamisesta. Nykyään taas en ole kartalla oikein mistään, unohtelen ja hukkaan asioita ja tavaroita, myöhästelen tai saatan unohtaa ihan kokonaan ilmestyä paikalle, en muista enää tapaamieni ihmisten kasvoja enkä nimiä enkä ole enää ihan täysin varma oikein mistään. Kaikki se lisää säädön määrää etenkin juuri aamuihin. Siksi olenkin yrittänyt tehdä kaikkeni, jotta aamuissa olisi edes ripaus sitä aiempaa kiirettömyyttä ja rauhaa.

Suhteellisen hyvin olen siinä onnistunutkin vaikka itse sanonkin koska kuka kissan hännän jos ei kissa itse jne.

Ajattelin, että ehkä joku teistäkin haluaisi aamuihinsa vähemmän sähläystä ja enemmän rauhaa. Tässä siis meikäläisen vinkkilista parempiin aamuihin, olkaapa hyvä.

-siivoan ja tiskaan päivän sotkut joka ikinen ilta, jotta aamun saa aloittaa ihan kirjaimellisestikin puhtaalta pöydältä. Melkein mikään ei ole yhtä masentavaa kuin siivoaminen aamuisin – nälissään ja vähän väsyneenä, koska aamiaista ei tietenkään voi kattaa eikä syödä ennen kuin kaikkialla on siistiä. Myös makuuhuoneessa ja vessassa.
-teen illalla valmiiksi kaiken sen, jonka vain voin. Itse mietin yleensä sekä omat, että lapsen vaatteet aamunsi, ja laitan ne paikkaan josta niitä ei voi löytämättä. On saattanut nimittäin joskus myös käydä niin, että olen laittanut ne valmiiksi kyllä juu, mutten kuitenkaan sitten aamulla ole löytänyt niitä.
Pilkon myös hedelmät ja kasvikset aamun mehuun ja lataan kahvinkeittimen valmiiksi.

-tarkistan ja suunnittelen seuraavan päivän menot, tapaamiset, työt ja aikataulut huolella. Tallennan ne puhelimen muistiin ja kirjoitan kalenteriin, jotta niiden miettimiseen ei tarvitsisi aamulla tuhlata ollenkaan aikaa.

-aamulla asetan herätyskellon soimaan kuudeksi, noin 1,5h ennen kuin Alba yleensä herää. Tuolloin saan kaikessa rauhassa käydä suihkussa, meikata ja syödä oman aamiaseni ennen kuin lapsi on hereillä.

-kun lapsi herää voin ihan oikeasti olla läsnä ihan siinä niin. Voin pitää vaikka tunnin sylissä, jos lapsi sitä kaipaa koska kaikki omat aamutoimet ja -säädöt on jo säädetty. Voin kertoa, että on muuten huomattavasti parempi omatunto niinä aamuina, kun ei ole tarvinnut toimittaa molempien aamupuuhia samaan aikaan ja turvautua lastenohjelmiin, jotta saa laitettua itsensä valmiiksi.

-musiikki! Musiikki! Kuunnelkaa hyvät ihmiset aina aamuisin hyvää musiikkia, hyvistä kaiuttimista. Mun spotifysta löytyy varmaan 50 erilaista aamuille suunniteltua soittolistaa, joista valitsen sitten sen juuri siihen aamuun sopivimman. Tällä viikolla päivä on lähtenyt käyntiin joka päivä tällä samalla Anna Naklabin biisillä. Eikä päivästä voi todellakaan tulla huono, jos heti aamusta tuntee olevansa supergirl ja pystyvänsä kyllä ihan mihin tahansa.

-en koskaan tingi kunnon aamiaisesta. Se on itselleni todellakin päivän tärkein ateria ja määrittää päivän fiilistä todella paljon. Niinä aamuina, kun en jostain syystä ole ehtinyt syömään kunnolla on tullut päivän kaikilla muillakin aterioilla syötyä vähän miten ja mitä sattuu. Myös sellaiseen yleiseen vireystasoon tuolla päivän ensimmäisellä aterialla on todella suuri vaikutus.

extravinkkinä vielä:

jos vain voit, juo lasi skumppaa. Aina! Tästä ei kannata tinkiä.
Siinäpä ne noin niinkuu pääpiirteissään. Yksinkertaista. Helppoa. Ja ah, niin toimivaa.

Kerrothan, jos sulla on vielä joku killerivinkki tai ihan vain vinkkikin parempiin aamuihin. Vaikka aamut ovatkin nyt jo meillä hyviä, nii ainahan voisi tietysti olla paremminkin.

Kun kerroin herääväni aamuisin yleensä kuudelta tai aiemmin kyseltiin kommenteissa, että kuinka saan itseni hereille niin aikaisin. Siihen on olemassa muutamakin kikka. Menen nukkumaan aikaisin. Yleensä jo yhdeksältä mutta viimeistään kymmeneltä tai yhdeltätoista, joten kun kello kuudelta soi, tiedän etten oikeasti ole nukkunut liian vähän vaikka siltä melkein joka aamu tuntuukin. Tällä hetkellä heräämisestä tekee kaikkein vaikeinta se, että maailma peiton ulkopuolella tuntuu järkyttävän kylmältä. Meillä on tässä asunnossa todella viileää, sillä vanhat suuret ikkunat ja järkyttävän korkeat huoneet. Erityisesti tietysti aamuisin kaikki huoneet, makuuhuonetta lukuunottamatta, ovat todella kylmiä yön jäljiltä. Siksi varaankin aina heti sängyn viereen pellavaisen aamutakin, villasukat tai aamutossut.

Kaikkein vaikeinta heräämisessä on joka aamu se fyysinen sängystä nouseminen. Yleensä yritän ajatella kaikkea hyvää, mitä aluillaan oleva päivä tuo mukanaan, maalailen kuvaa kauniista, rauhallisesta aamiaisesta, rentouttavasta mutta virkistävästä aamukävelystä tai tehokkaasta treenistä. Kuvittelen, että minulla on kaikki aika ja mahdollisuudet tässä maailmassa. Sen voimilla saan itseni ylös. Niinä aamuina kun väsyttää kaikkein eniten, kävelen suoraan ulos. 20 minuuttia ulkona eikä väsytä enää ollenkaan samalla tavalla. Muina aamuina pesen kasvot lämpimällä, en todellakaan jääkylmällä, vedellä sillä herätyksellä kidutettu ei todellakaan ansaitse lisää kidutusta vaan lämpöä ja lempeyttä. Hieron kasvot ja levitän seerumit ja päivävoiteet sellaisella hartaudella ettei muulloin. Huljuttulen kookosöljyä samalla kun valmistan itselleni aamiaisen. Kahvinkeittiminen olen ladannut valmiiksi tietysti jo edellisenä iltana. Ehdottoman tärkeää on myös se, että kaikki edellisen päivän sotkut on siivottu pois. Ei ole melkein mitään ankeampaa kuin herätä siihen ajatukseen, että täytyy muuten tiskata.

Aamuisin toimin oikeastaan aina samalla hyväksi havaitulla kaavalla. Ei yllätyksiä, eikä muutoksia. Olen hereillä ja virkeä yleensä n.20minuuttia herätyskellon soimisen jälkeen. Parina viime päivänä olen antanut itselleni luvan nukkua yhdeksään ja sen kyllä huomaa. Päivät tuntuvat huomattavasti lyhyemmiltä, olen väsyneempi herätessäni (kyllä!), enkä ollenkaan niin tehokas. Tulevaisuudessa aion siis tehdä itselleni palveluksen ja olla kuuntelematta sitä pientä ääntä, joka kehottaa sulkemaan herätyskellon ja jatkamaan unia. Se ääni on väärässä, eikä ymmärrä mistään mitään.

Hei muuten, täällä Belloissa on nyt meneillään lukijatutkimus, johon pääsee osallistumaan tuolta sivupalkista. Olisi ihanaa, jos jaksaisitte käydä klikkailemassa sinne omat vastauksenne muutamiin kysymyksiin. Vastaajien kesken arvotaan 100€:n Iittala-lahjakortti.

Olen saattanut joskus täällä mainitakin, että vielä ehkä kolmisen vuotta sitten aamupala ei todellakaan kuulunut elämääni. Muuten kuin vapaapäivinä ja viikonloppuisin siis. Silloin saatoin syödä aamiaista helposti koko päivän. Mutta, muuten. Torkuttaminen ja muutaman kymmenen minuutin verran pidemmät unet tuntuivat tuolloin huomattavasti tärkeämmältä, kuin aamiainen. Nyt tuo pelkästään ajatuksena tuntuu jo ihan hullulta. Voin oikeasti fyysisesti pahoin viimeistään kahden tunnin kuluttua heräämisestä, ellen ole saanut kunnolla syödäkseni. Enkä ymmärrä, miten olen tuolloin sinnitellyt helposti myöhäiseen lounaaseen ennen kuin olen syönyt päivän ensimmäisen aterian. Mutta kai keho tottuu siihen, mihin sen laittaa tottumaan. Tai sitä alkaa pitää normaalina jotain sellaista olotilaa, joka ei oikeastaan ole normaali ollenkaan.

Nykyään aamiainen on ehdottomasti yksi päivieni kohokohdista (iltapäiväkahvin ja Alban päiväunien aikana tehtävän pilates-harjoituksen lisäksi siis) enkä voisi enää edes kuvitella skippaavani sitä, tai syöväni aamiaiseksi vain muutaman palan leipää (sitäkin tein joskus vuooooooosia). Ehei, syön pitkään ja hartaasti. Vähän kaikkea. Linkoan tuoreen mehun, haudutan puuron, keitän kahvit, murskaan pähkinöitä rahkan tai puuron sekaan, sulatan mustikoita ja vadelmia, pilkon lautaselle kasviksia ja hedelmiä. Nautin sen kaiken tekemistä. Mutta vielä enemmän siitä itse syömisestä. Kun aamunsa aloittaa kunnon aterialla tulee koko päivään jotenkin huomattavan paljon parempi startti. Sitä hoitaa kaiken jotenkin vähän paremmin. Terveelliset ja hyvät valinnat ruokkivat toisia terveellisiä ja hyviä valintoja. Ja jos eivät ihan aina ruoki, niin ei sekään haittaa jos pohja on kuitenkin kunnossa.

Ja nyt se alkaa olla.

Hyvää huomenta ja ruokahalua sinnekin!
Syödään hyvin.

Nyt suuntaan vähän kevyemmän aamiaisen jälkeen ensimmäistä kertaa treeneihin TFW:lle tuohon naapuriin. Ah, aamutreenit. Melkein parasta mitä on. Heti niiden aamiaisten jälkeen tietysti.